Historian siteeratuin henkilö

Nyt kun Da Vinci -koodin epätodellinen haamu alkaa paisua, voi olla sopiva aika tutustua tarkemmin kirjan väitteiden taustaan ja lähteisiin. Historioitsijat ja herra Brownia hieman koulutetummat tiedemiehet ovat ahkerasti kirjoitelleet huomatessaan ihmeissään, että hei, pamfletin väitteet uppoavat moniin lukijoihin!… 'En voi ymmärtää, kuinka kukaan voi haluta muuta kuin totuutta.' Hyvä Marcus Aurelius, en minäkään jos olen rehellinen.

The New Yorker julkaisi oman (loistavan) arvostelun elokuvasta (ja tavallaan myös kirjasta). Varoitus Brownilaisille: arvostelu on hieman negatiivinen. http://www.newyorker.com/printables/critics/060529crci_cinema

Ja tästä pääsee todella kattavaan selitykseen pamfletin väitteistä.

http://www.envoymagazine.com/planetenvoy/Review-DaVinci-Part1.htm

http://www.envoymagazine.com/planetenvoy/Review-DaVinci-Part2.htm

Floppi oli helposti ennustettavissa. Kirjassa Brown pystyy vielä kaunistelemaan tarinaa hyvän luennoitsijan -saarnajan- taidoillaan. Elokuvassa ei. Juonen outous esiintyy alastomana. Da Vinci -koodin kristinuskon vastaisuus ottaa elokuvassa pääroolin. Fiktiota? Ei vaan saarnaamista. Aivopesu pitkine selityksineen väsyttää lopulta. TheHollywoodReporter.comin Kirk Honeycuttin sanoilla, "Bottom line: A jumble of historical myth, religious symbology and international thriller-action makes for an unwieldy, bloated melodrama." … Historia, armahda

Teologian tohtori Timo Eskolan (Da Vinci -koodi ja kätketty viisaus) katsaus Da Vinci -koodin elokuvaan on lukemisen arvoinen:

———

"Kymmenien miljoonien kappaleiden myyntiin yltäneen Da Vinci -koodin elokuvaversio on herättänyt runsaasti odotuksia. Miten siirretään elokuvaksi tarina, joka perustuu arvoituksiin ja sanaleikkeihin? Painottuuko elokuvassa jännitys vai Raamatun purkaminen?

Da Vinci -koodi oli elokuvana pettymys. Kun kirjassa lukijan jännitystä pidettiin yllä salaperäisten merkkien tutkimisella ja ajatuspähkinöillä, elokuva ryntäilee kohtauksesta toiseen. Koodeja ei tarvitse selvitellä, vaan ne avautuvat tuosta vain taksissa matkalla seuraavaan toimintapisteeseen. Lopullisen koodin sisältävä salaperäinen krypteksikin on pelkkä juoksukapula, jota heitellään elokuvassa kädestä toiseen. Elokuvassa ei ole ymmärtääkseni ainoatakaan kohtaa, jossa katsoja voisi osallistua krypteksin koodin avaamiseen.

Elokuvassa on tietysti jonkinlaista toimintafilmin jännitystä albiinomunkin teurastaessa uhrin toisensa jälkeen. Tappamisiin liitetyt hurjat ääniefektit saivat ainakin kanssakatsojat tärähtämään pelosta jokaisen iskun mukana. En ole kuitenkaan varma, riittääkö se viihteen anniksi. Tosin yhtä aikaa sääliä ja inhoa herättävä sado-masokistinen valkohapsi on ainoita persoonallisen tuntuisia hahmoja koko kertomuksessa. Ristiriitainen tilanne.

Koska elokuvassa ei jätetä aikaa arvoitusten ratkaisemiselle, itse kertomus ohenee kiusallisesti. Ihmisiä ajetaan kyllä takaa, mutta ei oikein tiedetä, miksi. Onhan kertomuksessa toki ideansa. Jeesuksen seuraajia teurastavia katolilaisia ohjailee salaperäinen “Opettaja”, joka lopuksi osoittautuu sekopäiseksi Graalia etsiväksi professoriksi. Miksi hän on murhauttanut Graalin suojelijoita ja Jeesuksen jälkeläisiä, jos hän kuitenkin itse arvostaa Magdalan Marian perintöä enemmän kuin mitään muuta maailmassa? Filmin mielekkään katsomisen edellytyksenä on epäilemättä kirjan lukeminen – eikä sekään tee kertomuksesta täysin johdonmukaista.

Elokuvassa rynnätään vauhdilla paikasta toiseen kuin parhaassa Bond-leffassa. Kulkuvälineiden määrän rinnalla kevään autonäyttely kalpenee. Kun tilanne lopulta laukeaa Lontoossa, elokuva jatkuu turistimatkana Skotlantiin. En ihmettele, jos joku tässä vaiheessa vähän väsähtää.

Samalla elokuva nostaa uudelleen esille itse kirjan puutteita. Monet Da Vinci -koodista tehdyt televisiodokumentit ja kirjalliset selitysteokset ovat todenneet ykskantaan, että alun kohu oli vailla perusteita. Siionin luostari -salaseuraa ei ole koskaan varsinaisesti ollut. Magdalan Marian luut eivät ole Euroopassa. Da Vinci ei maalannut tauluihinsa Jeesuksen avioliittoa. Eivätkä vanhat gnostilaiset teksti kerro mitään siitä, mitä Da Vinci -koodi väittää niiden ilmaisevan Mariasta. Hysteriaa hyödyntävä markkinointi on nyt päättynyt.

Uskonnollisessa mielessä Da Vinci -koodi on katolisen kirkon vastainen halparomaani, jonka kaltaisia Dan Brown on kirjoittanut myös ennen menestysteostaan. Katolinen kirkko on konnan roolissa tietysti vielä elokuvassakin, vaikka siinä tosin otetaan huomioon kirjaa seurannut keskustelu. Elokuvassa selitetään erikseen, että salaseuran jäseniä murhauttaa kirkon piirissä oleva itsenäinen ryhmä, jonka toimia kirkko ei hyväksy. Tämä ryhmä ei ole Opus Dei.

Mitä elokuvaan sitten jää jäljelle? Kertomus alleviivaa yllättävän voimakkaasti sitä, että Raamattu on väärässä. Suomennoksessa tätä korostaa (r)aamatun kirjoittaminen pienellä alkukirjaimella. Kannataisi kysäistä kielitoimistosta, miten erisnimet kirjoitetaan. Elokuva kuulostaa lähes traktaatilta, jossa julistetaan maallista Jeesusta. Jeesus on tavallinen juutalainen mies, jolla oli lapsi. Hänellä oli ehkä karismaattisia kykyjä, kuten monilla tunnetuilla amerikkalaisilla massaevankelistoilla, mutta ei muuta.

Da Vinci -koodissa työstetäänkin paljon sitä uskonnollista keskustelua, jonka kirja aikanaan herätti Yhdysvalloissa. Miten pitäisi suhtautua inhimilliseen Jeesukseen, tekijät kyselevät? Poistaako ajatus Jeesuksen lapsesta käsityksen Jeesuksen ainutlaatuisuudesta? Eikö elämän pyhyys ja suoranainen jumalallisuus vain korostu, kun Jeesus tuodaan perheellisten keskelle? Elokuvan apologia muistuttaa pahimmillaan katuevankelistojen kansanviisautta, jonka avulla pyritään perustelemaan omaperäisiä poikkeamia tunnustuksellisen kristinuskon opeista.

Amerikkalaisen kristillisyyden ja Da Vinci -koodin välisiä jännitteitä yritetään elokuvassa sovitella monin tavoin. Jeesuksen tyttäretyttärentytär jopa parantaa päähenkilön klaustrofobian vain hieromalla tämän ohimoita. Kyllä elämä on ihmeellistä. Tosin elokuvan paradoksaalisessa mystiikassa usko ei enää kohdistu Jeesukseen. Elokuvan lopussa herätykseen tullut professori Langdon polvistuu Louvren pihalla rukoukseen Magdalan Marian sarkofagia piilottavan mausoleumin katolla. Uusi uskonto on Marian evankeliumi.

Ja lopuksi henkilökohtainen kritiikki. Elokuvassa ei ole huumoria. Da Vinci -koodikin oli perin ryppyotsainen kirja. Ainoa hauska kohta elokuvaan on lisätty härkämäisen poliisin (loistava Jean Reno, joka vilahtaa muutaman kerran valkokankaalla) tokaisuun Louvren pihalla. Hänen mielestään turistien ylistämä lasipyramidi on “arpi Pariisin kasvoissa”.

Sitä taitaa omassa lajissaan olla myös Da Vinci -koodi."

Minusta Da Vinci koodi on halpaa fiktiota. Jos olet yksi niistä, jotka uskovat Dan Brownin hauskoihin taruihin,taidat olla väärällä sivulla.

Fiktio? Hmmm, Da Vinci koodi ei ole kuitenkaan aivan tavallista fiktiota, ehkä sen takia kirjoitan edes koko aiheesta. Onneksi olen itse Opus Dein jäsen, ja katolilainen (ja käynyt Vatikaanissa jne.), niin että tunnen hyvin omasta kokemuksestani Brownin vääristämät instituutiot. Da Vinci koodi ei ole vain fiktio, se on ennen kaikkea vahvasti katolisen kirkon vastainen teos. Jos tällaista olisi kirjoitettu islamista, Brown olisi mennyttä. Jos tällaista olisi kirjoitettu vaikka Punaisesta Rististä, Amnestysta tai Nokiasta, Brown olisi todennäköisesti oikeussalissa.

Itse olen päättänyt, etten kasvata enempää Brownin tai Sonyn rahallista saalista (joka muuten on jo merkittävä), että elokuva jää väliin. Ei ole nyt tässä mukana Fjodor Dostojevskin sananmukainen sitaatti päiväkirjastaan, idea kuitenkin kelpaa: ihmisen intiimeimpien uskomusten ja vakaumusten halveksiminen on kaikkein epäinhimillisin ja hirviömäisin rikos.

Teol. tri, dosentti Timo Eskola Suomen teologiselta instituutilta on kirjoittanut kirjan Da Vinci koodin historiallisuudesta (Da Vinci -koodi ja kätketty viisaus). Tässä Eskolan artikkeli aiheesta Da Vinci koodi ja historia (osa 1/2; laitan kakkososan kohta). Julkaisen Timo Eskolan luvalla.

"Da Vinci -koodi ja historia

Timo Eskola / Suomen teologinen instituutti 2005

Dan Brownin romaani Da Vinci -koodi on saanut suuren suosion, ja sitä on myyty maailmalla jo miljoonia. Kirja on vauhdikas ja toimintapainotteinen rikostarina, joka on kirjoitettu hollywoodmaiseen käsikirjoitustyyliin. Se on helppolukuinen ja tempaa äkkiä mukaansa. Teoksessa pyritään antamaan lukijalle myös mukavaa pientä päänvaivaa. Sieltä löytyy koodeja, sanaleikkejä, merkkejä, viittauksia gnostilaisiin teksteihin ja Walt Disneyn piirrettyihin elokuviin – höystettynä väitteillä, että näillä saattaisi olla jotain tekemistä toistensa kanssa.

     Da Vinci -koodi ei tietenkään ole mitään korkeakirjallisuutta. Pienenkin analyysin perusteella käy selväksi, että kyseessä on pinnallinen dekkari, jossa henkilöhahmoja ei kehitellä eikä hahmojen sisäiseen elämään kiinnitetä juuri huomiota. Vaikeata se olisikin, koska kertomuksessa juostaan jatkuvasti paikasta toiseen paeten tai takaa ajaen. Kirja on lisäksi hieman liian pitkä. Lukija väsähtää itsetarkoituksellisten äkkikäänteiden seuratessa sinnikkäästi toisiaan. Ehkä osittain tämän seurauksena kirja lopahtaa kesken, eikä sen loppu huipenna kertomuksen vauhdikasta alkupuolta.

     Kirjan perusjuoni on kuitenkin yllättävä. Keitoksen tarkoituksena on luoda kuva salaisuudesta, jota kirkko on vuosituhansien ajan yrittänyt estää pääsemästä julkisuuteen. Jeesus ei ollut aivan sellainen, miksi Raamattu kuvaa hänet. Hän oli tavallinen juutalainen mies, jolla oli perhe. Hänen vaimonsa oli Magdalan Maria, ja heillä oli myös lapsi.

     Miten asia sitten on tullut joidenkin kirjan henkilöiden tietoon? Lähtökohtana on Graalin taru, kertomus Jeesuksen kuuluisan ehtoollismaljan myöhemmistä vaiheista. Kirjan mukaan kyse ei olekaan tavallisesta maljasta. Malja on vain vertauskuva. Se kuvastaa naiseutta. Graalin salaisuus on Jeesukselle läheisen naisen, Magdalan Marian salaisuus.

     Kohu kirjan ympärillä johtuu juuri tuollaisista erikoisista kristinuskoa koskevista väitteistä. Vaikka kyseessä ei ole mikään historiateos, moni lukija on alkanut kysellä, olisiko kirjan ajatuksissa kuitenkin totuuden siemen. Jospa kirkko onkin aina valehdellut ihmisille. Jospa Da Vinci tiesikin totuuden ja ilmaisi sen tauluissaan.

     Kohua yllyttää kirjan alkuun laitettu ylimääräisen esipuheen kaltainen huomautus. Siinä väitetään, että kaikki kirjassa esiintyvät paikat ja dokumentit pitävät historiallisesti paikkansa. Ne ovat faktaa, eivät fiktiota. Lukija on tällaisen väittämän jälkeen melko avuton arvioimaan, mitä tosiasioilla itse asiassa tarkoitetaan. Hän unohtaa pian, että tuo lause on sekin osa romaania. Sen avulla pyritään luomaan illuusiota kirjailijan luomasta historiasta.

Romaani ja historia

Historian tuntijan ei ole aivan helppo lähteä arvioimaan kaunokirjallisen romaanin taustoja. Teoksen luonteeseen ei yleensä kuulu todellisilla historian faktoilla pelaaminen. Da Vinci -koodi on kuitenkin synnyttänyt niin laajaa keskustelua, että moni teologi etenkin Yhdysvalloissa on tarttunut asiaan. Esimerkiksi Darrell Bock ja Ben Witherington ovat kirjoittaneet kokonaiset romaania arvioivat kirjat amerikkalaisia lukijoita silmälläpitäen.

     Kirjan sisältämistä väittämistä saadaankin melkoinen kokoelma erikoisuuksia, jos kaikkien romaanihenkilöiden puheista koottuja aatoksia arvioidaan. Ensinnäkin tietysti Raamattu on valheellinen. Teoksena se on vain yksi lenkki suuren petoksen ketjussa. Toiseksi esiin nousevat gnostilaiset ”evankeliumit”. Kirkon väitetään hylänneen ne, vaikka ne sisältävät aitoa tietoa Jeesuksen ja Magdalan Marian välisestä suhteesta.

     Jeesuksen jumaluudesta taas päätti myöhäinen Nikean kirkolliskokous, ja sekin vain täpärällä äänestyksellä. Kaikessa on ollut kyse vain miehisestä vallankäytöstä. Nag Hammadin tekstit ja Kuolleenmeren kirjakääröt todistavat kirjan mukaan alkuperäisestä kristinuskosta.

     ”Todellisuudessa” Jeesuksen jälkeläiset muuttivat Ranskaan ja elivät pitkään juutalaisyhteisössä. Myöhemmin he yhdistyivät ranskalaiseen merovingien kuningassukuun. Näitä sukuhaaroja on kirjan mukaan yhä olemassa ja salaseurat varjelevat jälkeläisten elämää.

     Historiaa lukeneet saattaisivat tällaisen myllytyksen keskellä turhautua – jos heitä siis vaadittaisiin pohtimaan tarinan todellisuutta. Jos kirjaa alkaisi lukea historiallisen tiedon valossa, se menettäisi kaiken jännityksensä. Eihän Aku Ankkaakaan voi lukea miettien Ankkalinnan mahdollista historiallisuutta. Sama koskee tätä teosta. Faktan ja fiktion sekoittaminen vie kaiken hauskuuden kaunokirjallisesta juonesta.

     Faktojen maailma on toinen. Historioitsija huomaa nopeasti, että juuri mikään, mitä kirjassa väitetään, ei pidä paikkaansa historiallisesti. Paikkakuntien tai katujen nimet ovat tietenkin todellisia. Samoin käytettyjen kirjojen nimet. Sen jälkeen alkaakin mielikuvituksen leikki. Sitä lukijan ei ole tarkoituskaan ottaa todesta.

     Hurjimmat väittämät jätetään tosin hieman sivuosaan jo itse kirjankin sivuilla. Ne nimittäin esittää niin sanottu ”hullu professori”, graalin tarusta innostunut vanha tutkija Teabing, joka kertomuksen lopussa osoittautuu konnaksi. Juonen kannalta hänen väittämillään ei siten ole kovinkaan suurta painoarvoa. Lukija tosin ei aina osaa arvioida tällaisia suhteita romaanissa.
Marian evankeliumi

Kirjan sivuilta voidaan kyllä eritellä yksi ideologia. Graalin salaisuutta avaavien päähenkilöiden ajatuksissa elää nimittäin kuvitelma alkuperäisestä uskonnosta. Kirjan mukaan se ylisti pyhää naiseutta. Teoksessa sekoitetaan kevyellä otteella useita vanhoja uskontoja keskenään. Feministisen uskontokäsityksen mukaan miesvaltainen kirkko on syrjäyttänyt naiset ja rakentanut vääristyneen uskonnon sen tilalle. Alkuperäiseen uskontoon sanotaan kuuluneen naiseuden korostus. Siksi muun muassa temppeliprostituutiosta tulee myönteinen asia. Kirkkoarkkitehtuurin väitetään toistelevan naisen sukupuolielinten muotoa. Rituaalit taas huipentuvat pyhään yhdyntään (hieros gamos). Seksi on romaanissa hengellistetty – vai onkohan juonta ehkä tuettu seksin avulla?

     Lopputuloksena pyhän naiseuden uskonnossa on uskontoja sekoittava, synkretistinen käsitys seksuaalisesta uskonnosta, joka muistuttaa eräitä hindulaisuuden muotoja. Länsimaissa sellainen tunnetaan nykyään esimerkiksi seksuaaliseen yhteyteen päätyvän joogan kautta. Näin paljastuu edellä mainittu yhteys temppeliprostituutioon, jota antiikissa harjoitettiin etenkin mysteeriuskontojen piirissä. Kirjailija on yhdistellyt aiheita vapaasti ja rakentanut niistä melkoisen keitoksen.

     Tarinan varsinainen sankaritar on Magdalan Maria, josta tulee uskonnossa Jeesusta tärkeämpi. Hän on pyhän suvun jatkumisen ”malja”, Graali, jonka naiseus on uskonnon keskipiste. Myös Graalin etsintä liittyy Marian persoonaan tiiviisti. Etsijöiden kohteena eivät ole ainoastaan salaiset kirjoitukset tai Jeesuksen nykyiset jälkeläiset. He etsivät myös Marian hautaa, jossa tämän luut ovat – Eurooppaan ja nimenomaan Ranskaan siirrettyinä.

     Kirjailija ei kertaakaan uhraa ajatusta sille kysymykselle, missä Jeesuksen luut mahtaisivat olla. Hänen hautansa ei ole naiseuden uskonnon mielenkiinnon kohteena. Magdaleena on tärkeämpi. Jeesus jää romaanissa lopulta aivan sivuhenkilöksi, uuden suvun siittäjäksi, joka työnsä tehtyään jää historian hämärään.

     Tällaista naisten uskontoa teoksessa sitten etsitään ja välillä myös määritellään lähes minkä tahansa yksityiskohdan tai teeman avulla. Kirjasta löytyy mystiikkaa, New Age -uskonnollisuutta, tarot-kortteja, salaisia merkkejä, koodeja ja viestejä. Lähes mikä tahansa naisiin liittyvä tukee Graalin etsijöiden käsityksiä – Da Vincin taulut, Mozartin oopperat, Prinsessa Ruusunen, Pieni merenneito ja Hollywoodin seksistiset elokuvat.

     Aivan erityiseksi perusteeksi nousee Da Vincin maalaus viimeisestä ehtoollisesta. Siinä Jeesuksen lähimmäksi henkilöksi on maalattu naishahmo. Hän on tietenkin Magdalan Maria, jonka taiteilija salaseuran jäsenenä tiesi Jeesuksen vaimoksi.
Miten käsitämme todellisuuden

Historian näennäistiedolla leikittelyn ja uskonnon postmodernin uudelleentulkinnan tärkein seuraus on se, että näiden avulla luodaan uutta todellisuutta. Aikamme ihminen ei ole aina kiinnostunut historiallisesta todenperäisyydestä. Hän on myös usein valmis epäilemään perinteisen uskonnon mielekkyyttä. Jos romaani tukee hänen aatoksiaan, se saattaa johtaa myös kristinuskon uuteen tulkintaan.

     Olemme nykyään tottuneet näkemään, että media kykenee luomaan faktoista riippumatonta todellisuutta. Da Vinci -romaanin teho saattaakin perustua juuri tällaiseen tekijään. Lukija on paljon kiinnostuneempi feministisestä Graalin tarusta kuin Uuden testamentin tarjoamasta ristin ja sovituksen sanomasta.

     Jos kirja sijoittuu tällaiseen asetelmaan, se todellakin muuttaa ihmisten käsityksiä Uudesta testamentista. Moni on valmiimpi uskomaan Da Vincin taulujen erikoisia tulkintoja ja tarot-korttien sanomaa kuin luterilaisen dogmatiikan oppeja. Tosiasioilla tai argumenteilla ei juuri ole tekemistä asian kanssa. Lukijakeskeisyys tarkoittaa sitä, että lukija itse haluaa antaa merkitykset.

     Kaikesta huolimatta romaani pysyy kuitenkin kaunokirjallisena teoksena. Kirjoittaja ei ole vastuussa siinä esitetyistä ns. historiallisista yksityiskohdista. Hän kirjoittaa fiktiota ja pyrkii luomaan lukijaa kiinnostavan ja viihdyttävän kokonaisuuden. Dan Brown on myöhemmin korostanut sitä, että kirja on viihdettä ja se pitäisi myös ymmärtää sellaiseksi.

     Lisäksi voidaan todeta, että Da Vinci -koodissa kertomus jätetään melkoisen avoimeksi. Kirjan sivuilla Graaliin hurahtaneet historian tutkijat kyllä etsivät viitteitä ja vihjeitä, mutta mitään konkreettista ei matka heille tarjoa. He tietävät kirjan lopussa lähestulkoon saman, minkä kertomuksen alussakin. Mitään asiakirjoja tai muuta ”todistetta” ei juonenkaan mukaan löydy. Kyse on vain aavistuksista ja huhuista. Salaisuudet säilyvät. Ainoa viittaus Graalin salaisuuden todellisuuteen on siinä, että sankarittaren väitetään kuuluvan Ranskassa asuvaan Jeesuksen jälkeläisten sukuun. Mutta voiko lukija uskoa sitäkään?

     Kirja ei ole myöskään kovin lukijaystävällinen. Vaikka siinä puhutaan koodin avaamisesta, itse asiassa suurimman osan ajasta päähenkilöt pyrkivät avaamaan kertomuksen alussa murhatun Louvren museon intendentin koodaamaa säilytyslieriötä. Kyseiset koodit ovat runomuodossa. Ikävä kyllä ne ovat sen laatuisia, että lukijalla ei ole mitään mahdollisuuksia arvata niitä. Pähkinän pohtimisen anti ja löytämisen riemu jäävät syrjään. Kaikki koodin ratkaisemiseen tarvittava tieto tulee kirjailijalta. Siksi teos ei ole kaikilta osiltaan kovinkaan kiinnostava.

     Lisäksi teoksessa on yksi kirjallisuuden etiikan rajamailla kulkeva seikka. Siinä nimittäin nimetään kertomuksen varsinaisen konnan apuriksi kokonainen katolinen järjestö, Opus Dei. Tämä järjestö on todellinen ja maineeltaan hieman erikoinen, kuten jokainen aikaansa seuraava lukija tietää. Se on vanhoillinen, paavin suojeluksessa oleva järjestö. Romaanissa siitä tehdään keinottelijoiden pesä, jonka piiristä löytyy myös murhaaja. On perin arveluttavaa antaa toiminnassa olevalle meidän aikamme järjestölle kirjassa tällainen rooli.

     Kirjailija Dan Brown osoittautuukin katolisen kirkon kovaksi kriitikoksi. Aikaisemmassa romaanissaan Angels and Deamons hän antoi kirkon valita itselleen uuden, radikaalin paavin. Tämä paavi alkoi lakkauttaa kirkon oppeja, koska ”kolmannelta vuosisadalta olevat lait” eivät sovi nykyaikaiseen kristillisyyteen. Kun tähän asetelmaan lisätään Da Vinci -koodin ydin, Brownin kirjat muodostuvat suorastaan kristinuskon vastaisiksi. Vaikutelma on tekstin äärellä ilmeinen.

     Feministinen Graal-kertomus kiihdyttää ihmisten mieliä ja lisää museokäyntejä Pariisissa. Se saattaa myös voimistaa Uuden testamentin postmodernia luentaa. Kaikesta huolimatta teos pysyy pelkkänä romaanina, jolla ei ole liittymäkohtaa todelliseen historiaan. Sen pitäisi kai rauhoittaa useimpia lukijoita.

     Kirjan synnyttämä keskustelu osoittaa, että suurin ongelma taitaa olla lukijoissa, ei romaanissa. Jotkut lukijat ovat niin hurahtaneet romaanissa vilahtaviin aatoksiin, että he ovat muodostaneet oman käsityksensä historiasta sen avulla. Lukijakunnassa on siten tapahtunut melkoinen muutos. Ihmiset eivät osaa enää erottaa satua todellisesta historiasta. He ovat myös valmiita hylkäämään Raamatun selvän historiallisen sisällön ja korvaamaan sen mielikuvituksen luomalla kertomuksella.

     Siksi lukijoiden kannalta on hyödyllistä käydä läpi muutama historiaa koskeva väittämä tai kysymys kirjan tiimoilta. Näin kirjan suhde todelliseen historiaan tulee pian selväksi."