1900 -luvun arkeologiset löydöt I: papyruskäärö P52 14.04.07
Posted by Javi Salazar in Arkeologia, Evankeliumit, Faktat ja myytit.trackback
1900 -luku alkaa jo tuntua kaukaiselta, kuinka lyhytnäköinen onkaan ihmisten historiallinen tajunta. Silti kristinuskon historiaa tarkastellessa on otettava etäisyyttä ja katseltava menneitä vuosia kuin korkean rakennuksen katolta. Tällainen asenne vaatii tietysti paneutumista ’vähän’ syvemmälle, niin ettei viisautemme perustuisi pinnalliseen ja lööppimäiseen danbrownilaiseen pseudohistoriaan (voiko sitä sanoa edes pseudohistoriaksi…).
Joka tapauksessa. Kun kristinuskon historiaan paneutuu kunnollisesti, 1900 -luku hämmästyttää. Arkeologian tuoma tietämys sinä ajanjaksona on yksinkertaisesti tyrmäävä. Erilaiset arkeologiset löydöt ovat kerran toisensa jälkeen vahvistaneet 2000 vuotta vanhoja kristillisiä uskomuksia ja traditioita, sekä samalla kumonneet kertaheitolla 1700- ja 1800 -lukujen epäilijöiden teorioita. Esittelen lähiviikkoina seitsemän 1900 -luvun merkittävää arkeologista löytöä. Merkittävällä en tarkoita suuremmoista tai mahtavaa vaan pikemminkin kristinuskon historiallisuuden kannalta tärkeää.
Vuonna 1920 Bernard Grenfell löytää Egyptin autiomaasta papyruskäärön. Käärö päätyi John Rylandsin krijastoon, josta C. H. Roberts saa sen käsiinsä. Tutkittuaaan käärön tekstiä Roberts sai todeta sen sisältävän osan Johanneksen evankeliumista (Joh. 18, 31-33. 37-38). Hämmästyttävintä tutkimuksissa oli kuitenkin papyruksen ikä, sillä se oli siihen asti vanhin tavattu Uuden testamentin käärö (kirjoitettu v. 100-125). Tutkijat kutsuvat tätä papyrusta nimellä P52.
P52 sisälsi siis osan Johanneksen evankeliumista. Monet kristinuskoon kriittisesti suhtautuvat tutkijat olivat siihen väittäneet, että Johanneksen evankeliumi olisi kirjoitettu vuosina 150-200 tai jopa myöhemminkin, mikä selittäisi heidän mielestään kyseisen evankeliumin vahvan käsityksen Kristuksen jumaluudesta (selvästi vahvempi kuin muissa evankeliumeissa). Väitettiin, että ‘Kristus-Jumala -myytti’ olisi kehittynyt vähitellen vuosien kuluessa, joten Johanneksen evankeliumin kuului olla luonnollisesti myöhäinen sen kirjoutusvuoden suhteen.
Kaikki Johanneksen evankeliumin ympärille viritetyt teoriat kaatuivat hetkessä payruksen P52 myötä. Jeesuksen Kristuksen jumaluus oli jo näin ollen keskeinen osa kristinuskoa apostoleiden aikoihin vuoden 100 tienoilla.
Hmm… no eikös se kuitenkin ollut jo selvää, että Jeesuksen jumaluus oli selvä osa kristinuskoa jo 50-luvulla, kun kerran Paavalin kirjeet ovat selvästi siltä ajalta ja ne puhuvat selvästi Jeesuksen jumaluudesta. Vaikka pastoraalisia kirjeitä ei tunnustettaisi Paavalin kirjeiksi tai varhaisiksi, lienee aina ollut selvää, että ainkin jotkut Paavalin kirjeet ovat 50-60-luvuilta.
Tutkimukset viittaavat selvästi siihen, olen samaa mieltä kanssasi. Mutta oletko tutkinut mistä ajasta ovat varhaisimmat meille asti säilyneet Paavalin kirjeiden kääröt? Tietojeni mukaan niistä on löydetty ainoastaan kaksi, jotka olisivat 200 -luvulta peräisin (P32 c. 200 Titus 1-2 sekä P46 c. 200 Rom 5-6, 8-11, 15-16). Kaikki muut kääröt ovat myöhempiä. Sen sijaan evankeliumeista on löydetty useampia varhaisia kääröjä. P52 on niistä vanhimpia, se on kirjoitettu kenties Johanneksen vielä eläessä.
Käsitykseni mukaan P52 ajoitetaan uusimmassa tutkimuksessa vasta vuosille 150-200. Perusteena varhaisempaan ajoitukseen pidettiin tekstin käsialaa, joka ajoittaisi sen noin vuoden 125 jKr tienoille, mutta se yksistään tekstin ajoituksen perustana on ongelmallinen.
Papyrustekstien penkomisen sijaan luotettavamman tuloksen saa esimerkiksi kirkkoisien teksteistä, joista nähdään milloin mikäkin teksti on tunnettu ja missä muodossa.
Sitä paitsi pelkkä P52 ei vahvista, että kyseessä olisi Johanneksen evankeliumi sellaisena kuin me sen tunnemme. Papyrus itsessään ei kerro Jeesuksen jumaluudesta mitään, pikemminkin Jeesuksen suhteesta maalliseen kuninkuuteen.
Terve. Olen samaa mieltä, etteivät pelkät papyrukset kaikkea todista. Uskon kuitenkin, että ne voivat olla hyvä ja konkreettinen alku asian syvällisempään tutkimiseen, varsinkin niille, joille kristillinen arkeaologia on muuten tuntematon tieteen ala.
P52 ei sisällä koko Johanneksen evankeliumia, niin kuin merkinnässä mainitsin, vaan ainoastaan muutaman lauseen. Ne täsmäävät kuitekin Johanneksen evankeliumin myöhemmin löydettyjen kokonaisten versioiden kanssa (codices). Siinä mielessä P52 todistaa Johanneksen evankeliumin tekstin aitouden puolesta. P52 yhdessä kaikkien muiden löydettyjen papyrusten kanssa muodostavat mielestäni vahvan todistusaineiston Evankeliumin luotettavuudesta.