Pyhät reliikit ja katolinen kirkko 18.02.07
Posted by Javi Salazar in Faktat ja myytit, Katolinen kirkko.trackback
Eräs lukija oli kerran toivonut minulta selostusta siitä, mikä on reliikkien merkitys tavalliselle katolilaiselle. Yritän tässä vastata sen perusteella, mitä olen henkilökohtaisesti kokenut ja nähnyt.
Olenko itse tavannut, nähnyt, koskenut reliikkejä eli pyhäinjäännöksiä? Itse asiassa kyllä, ja melkeinpä voisin sanoa että useinkin. Tietääkseni tällä hetkellä minulle lähimmät reliikit sijaitsevat Helsingin katolisessa katedraalissa, jossa säilytetään pyhän Henrikin kyynärpään luu, sekä Helsingin Opus Dein keskuksen kappelissa, josta löytyy pieni Opus Dein perustajan pyhän Josemarian reliikki. Piispa Henrikin pyhäinjäännös sijaitsee kaikkien nähtävissä pääalttari etuseinässä, tavallaan siihen upotettuna. Se on sikäli harvinainen reliikki, että sen samassa yhteydessä löytyi aikoinaan pieni selityskäärö, jossa vahvistetaan luun olevan pyhän piispan jäännös. Käärö on peräisin 1300 luvulta.
En nyt rupea luettelemaan niitä reliikkejä, joita olen nähnyt kotimaassani Espanjassa, luettelo olisi hieman pitempi 
Palvooko sitten katolilainen pyhimyksiä, ihmisiä loppujen lopuksi? No ei nyt sentään. Tietysti katolisen uskon minusta hieman tahallaan väärin käsittäneet ihmiset ovat yleensä käyttäneet pyhien palvomista arvostelukeinona. Todellisuudessa katolilaisten suhde pyhimyksiin on varsin helppo selittää, ainakin niin minä asian näen. Pyhimys ei ole täydellinen ihminen, vaan sellainen joka on oikeasti elänyt esimerkillisen kristillisen elämän, ja jota muut uskovaiset voivat pitää hyvänä mallina saavuttaakseen kaikkien kristittyjen päämäärän, taivaan.
Miksi katolilaiset sitten rukoilevat neitsyttä Mariaa ja muita pyhimyksiä? Me itse asiassa pyydämme heiltä esirukouksiaan, toisin sanoen käytämme heitä apuna kääntyessämme Jumalan puoleen. Rukoilemme Jumalaa, mutta ymmärrämme samalla, että kirkko on perhe, johon kaikki kuulumme (maan päällä, kiirastulessa ja taivaassa olevat). Niinpä myös muistutamme niille, jotka asuvat jo lähempänä Jumalaa, että hekin rukoilisivat meidän maan päällä vaeltavien puolesta.
Minusta se on vähän sama kun jos oma äitini olisi presidentin avustaja. Jos joskus olisi tarvetta jutella presidentin kanssa, tietysti äitini auttaisi tapaamisen järjestämisessä 
Eikö ole hyvin inhimillinen, jopa perheenomainen, tämä taivaassa olevien ihmisten kohteleminen? Minusta se on mainio asia.
Miksi muuten reliikit? No sanotaan, että reliikit muistuttavat meitä taivaan ’sukulaisistamme’, siksi ne ovat katolilaisille tärkeitä. Ne auttavat elämään yhteydessä taivaan kristittyjen kanssa ja pitämään mielessä päämääräämme!
Pyhimysten läsnäolo rukouselämässä saattaa tehdä myönteisellä tavalla taivasasiat todellisemmaksi ja läheisemmäksi ihmiselle. Luterilaisella puolella uskonelämään liittyviä asioita vaivaa yleensä teoreettisuus ja abstraktisuus.
Mutta käytäntö esimerkillisten kristittyjen maallisen jäämistön pilkkomiseen ei tunnu kovinkaan hyvältä. Antaisin ‘pyhimysten’ mieluummin levätä rauhassa. Eikö olisi parempi vain pitää esillä heidän käyttämiään tavaroita: vaate, kynä, silmälasit, kirja tms.
Kiitos Tuomo kommentistasi. Uskon, että kristittyjen maallisen jäämistön jakamisen hyväksyminen on vaikea, jos ei ole itse asunut katolisessa ympäristössä. Ymmärrän kyllä hyvin, että luterilaisten silmissä tämä käytäntö saattaa välillä kummastuttaa
Luulen, että se johtuu kulttuurisesta perinnöstä. Katolilaisena sitä ei ajattele sillä tavalla. Perinnehan on hyvin vanha. On esimerkiksi historiallisesti tiedossa, että marttyyri Ignatioksen maallisia jäännöksiä kunnioitettiin jo pian hänen kuolemansa jälkeen kotikirkossaan. Tutkijat väittävät myös, että Pietarin ensimmäisen haudan ulkoseinälle sijoitettiin kunnianosoituksena apostolin pääkallo. Reliikkien kunnioitus on siis hyvin vanha kristillinen traditio. Tietysti saattaa poiketa nykyaikamme toimintatavoista, mutta en näe sitä ongelmana.
Joka tapauksessa mielestäni tärkeintä ei ole reliikkien kunnioittaminen, vaan juuri taivaan sukulaistemme muistaminen ja kohteleminen. Reliikit ovat vain apuvälineitä. Kristittyjen perheen yhteys on pääasia. Näin ainakin olen katolilaisena aina ymmärtänyt asian.
Kiitos vastauksesta. Kulttuurierosta asiassa luonnollisesti on kysymys.
Muistan erään nuoruudessaan luterilaiseksi kääntyneen ‘ortodoksimummun’ nostaneen miehensä muistopöytäkuvan lampukan viereen, paikalle jossa ikonia pidetään. Käytännössä on voimakas uskon viesti. Maan multiin saatettu rakas on päässyt riemuitsevaan seurakuntaan ja rukoilee nyt puolestamme. Tapa sopisi mielestäni luterilaiseen perinteeseen, jossa kaikki kristityt ovat yhtä pyhiä. Omistavat armosta ja lahjana sen pyhyyden, minkä Kristus on heille antanut.
Millainen suhde sinulla on ortodoksiseen kirkkoon? Oletko Suomessa asuessasi tutustunut ortodoksisuuteen? Olen kuullut katolilaisten pitävän ortodokseja tietyssä mielessä “läheisempinä” itselleen kuin luterilaisia, joiden kanssa oppieroja taitaa olla aika paljon. Miten itse koet asian?
Olen tutustunut ortodoksisen kirkon jäseniin. Olen tavannut heidät ihan työn tai muun toiminnan kautta, en ole siis osallistunut ortodoksiseen toimintaan. Minusta henkilön uskonnollinen tausta ei vaikuta siihen, miten itse suhtaudun ystäviini, Jumalan kiitos osaan kunnioittaa jokaisen vapautta uskon asioissa. Tietysti olisin todella iloinen jos ystävät päättäisivät elää katolisen uskon mukaisesti, koska uskon vahvasti katolisen kirkon olevan Kristuksen aito kirkko. Mutta se on heistä kiinni, ja se on hyvä näin.
Jos uskon kappaleista ja opista puhutaan (eikä ihmisistä), silloin ortodoksinen kirkko on paljon lähempänä katolista ajatusmaailmaani kuin luterilaisuus. Sakramentit ovat keskeisessä asemassa niin katolisessa kuin ortodoksisessa uskossa. Ei luterilaisuudessa. Se on kai tärkein tekijä. Pappeus on tässä suhteessa keskeinen: eukaristian ja ripin sakramentin suhteen voi sanoa että ‘no priests, no sacraments’, ja mielestämme luterilaisessa kirkossa on pastoreita, muttei pappeja. Papin on oltava piispan vihkimä, ja piispan on oltava piispan vihkimä… Katolilaisten ja ortodoksisten mielestä tämä apostoleihin yhdistävä ketju ei ole enää olemassa luterilaisessa kirkossa. Silloin ei ole oikeita pappeja (piispan vihkimiä), ja silloin ei ole oikeaa apostolista eukaristaa tai ripin sakramenttia.
Silti kunnioitan luterilaisia, samalla kun iloitsen jos he ottavat askeleita kohti uskon täyteyttä.
Näin koen asian itse – ja moni muukin katolilainen.
Kiitos vastauksesta! Tavallaan on ollut kiinnostavaa seurata katolisen ja ortodoksisen kirkon välistä dialogia. Lähentymistä on tapahtunut.
Tosi mielenkiintoinen kirjoitus!
http://koti.phnet.fi/petripaavola/Katolisen_kirkon_ja_paavin_viran_juuret